C64 nostalgiaa - Frankie goes to Hollywood

Tarkastelussa jälleen yksi aliarvostettu C64 klassikko.

Frankie Goes to Hollywood on saanut nimensä 80-luvun alussa suositun bändin mukaan, joku takatukka saattaa jopa muistaa heidän hittibiisinsä Relax. Peli taas tarjoaa hyvinkin happoisen kokemuksen jonka ainoa yhteys bändiin vaikuttaa olevan taustamusiikkina toimivat bändin biisien SID sovitukset. Pelin nimi olisi voinut yhtä hyvin olla "Pink Floyd - The Game".

Virallisen juonen mukaan pelaaja on aave jonka tehtävänä on saavuttaa ihmisyys keräämällä neljä mittaria (seksi, väkivalta, rakkaus & usko) täyteen. Aikoinaan päättelin pelillä olevan jotakin tekemistä Frankesteinin hirviön kanssa, olihan kannessa vielä valkotakkinen kaveri kauko-ohjaimen kanssa. C64 kontekstissa, jossa selittämättömyys toimii yleensä oletusarvona, juoni oli minulle seuraava: Pelaaja on Frankesteinin hirviö, jonka tehtävänä on tunkeutua ihmisten koteihin ja tonkia kaikki mahdolliset paikat läpi irtokaman toivossa. 

Pyykkipäivä spritelandiassa

Peli tippuu genreen seikkailupelit, alakategoriana alkukantaiset sellaiset. Pelaaja liikkuu rivitaloalueella ja ohjaa hamon lisäksi sen kättä. Kyseessä on siis sananmukaisesti hyvinkin käsi systeemi, sillä pelin kaikki interaktio esineiden kanssa hoidetaan samalla jähmeällä käden heilautuksella. Asuntojen useista laatikoista ja kaapeista löytyy kaikenlaista kamaa silleistä videokasetteihin, joita voi jopa soittaa asunnoista löytyvissä VHS nauhureissa. Tämä oli todella mullistavaa suunnittelua aikoinaan. Voi siis vain kuvitella kuinka päänräjäyttävää oli huomata, että ruudulla pyörivään videoon pystyi sananmukaisesti kävelemään sisään jolloin pääsi pelaamaan jotakin pelin monista minipeleistä. Kyseessä saattaa olla esimerkiksi hiljalleen putoavien kukkien keräämistä tähtitaivaan alla, kuin kahden karikatyyrisen pään räkimistaistelu. Minipelejä saattaa myös ilmestyä arvaamattomista paikoista, esimerkiksi keittiössä sijaitseva kartasta pääsee pelaamaan toiseen maailmansotaan sijoittuvaa räiskintäpeliä. Minipeleissä onnistuminen avaa tien toisiin minipeleihin sekä niistä saa lisää pisteitä arvomittareihin.

Reagan vs Gorbatšov?

Tietyssä vaiheessa peliä talosta löytyy ruumis, josta alkaa jonkinlainen murhaajan metsästys. Tässä vaiheessa peli alkaa myös käymään tosissaan pelaajan hermoille syytäessään ruudulle jatkuvasti tekstilaatikoita joissa antetaan kryptistäkin kryptisempiä vinkkejä murhaajasta. Vielä nykypäivänäkin on suhteellisen mahdotonta tajuta, mitä peli haluaa jatkuvilla vihjeillään sanoa. Voi siis vain kuvitella mitä lähes täysin englantia tajuamaton räkänokka ymmärsi pelin juonesta tai tarkoituksesta. Selvä juttu kuitenkin on, että tämän pisteen jälkeen peli muuttuu todella ärsyttäväksi pelata ja aikoinaan pyrinkin loppuun asti välttämään tämän kirotun ruumiin löytämistä.

Pelin yleisilmeestä voisi todeta, että kyseessä on aika hyvännäköinen peli C64 asteikolla mitattuna. Pelihahmo näyttää ihmiseltä ja asuntojen sisustus on realistisen näköistä. Ulkoasu on muutenkin ihailtavan värikästä katsottavaa, C64 retroefektin ollessa suorastaan tyylikäs. Myös musiikki on menevää kuultavaa, vaikka tilanteen mukaan vaihtuvat kappaleet ja luritukset aiheuttavat välillä melkoista kakofoniaa. Vuosikymmenten varrella pelin pariin on tullut palattua emulaattoreiden kautta vain huomatakseen, että huuru sen ympärillä ei ole hälventynyt. Pelin ympärillä on yhä tänäkin päivänä vahva mytologinen aura ja sen jatkuva arvaamattomuus takaa ikimuistettavan pelikokemuksen.

Näihin tunnelmiin!

64 Nostalgiaa - Bozo´s night out

Yksi ensimmäisistä C64 peleistäni oli 30 pelin kokoelmakasetilta löytynyt Bozo´s night out kännisimulaattori. Viiden vuoden herkässä iässä pelin aihepiiri ja maailma tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja nämä kertyneet tunteet onkin nyt hyvä purkaa pahaa-aavistamattoman internet kansan niskaan. Peli on jäänyt myös harmittavasti epähuomioon C64 klassikoista puhuttaessa.

Pelissä eläydytään Bozo nimisen puliveivarin rooliin, jonka yksinkertaisena tehtävänä on selviytyminen kostean pubi-illan jälkeen kotiin vällyjen väliin. Tehtävää vaikeuttavat muut yön kulkijat joihin lukeutuu muun muassa virkaintoisia poliisisetiä, skinheadeja, itsestään avautuvia viemärinkansia, vihaisia mummoja ja korkeilla koroilla varustautuneita huoria. Suora kohtaaminen näiden kanssa passittaa pelaajan vastaantulijasta riippuen joko vankilaan tai teho-osastolle. Juopon tavat eivät kuitenkaan paljoa näistä vastoinkäymisistä muutu ja rangaistuksena on korkeintaan muutman promillemäärän menetys ja paluu radalle seuraavana iltana.

Pelin pääasiallinen koukku on väistelyn lisäksi alati vaikeutuva ohjaus. Mitä enemmän ohrapirtelöä huivin alle on kertynyt, sitä vaikeammaksi hahmon ohjaaminen käy. Pieni sivuaskel vaihtuu kymmenien tuoppien jälkeen nopeasti kunnon laitamyötäiseksi ja pelaajalla on täysi työ pitää Bozo hallinnassaan, suoraviivaisen matkan muuttuessa vaaralliseksi valssiksi yön kulkijoiden seassa. Lisähäiriötä tuovat korkeamman tason kaatokännissä ilmaantuvat hallusinaatiot kuten vaalenpunaiset elefantit ja neonväriset ihmiset. Pelaaja voi myös suunnistaa oikotielle, joka löytyy pelialuetta sivuavan aidan taakaa. Tässä kohdin sanaa oikotie voi kuitenkin käyttää sen löysimmässä merkityksessä, sillä aidan takana avautuu happoinen sienimaailma, jota kansoittavat painajaismaiset hirviöt sekä kerrasta tappavat kärpässienet. Kyseistä reittiä ei voi siis suositella kuin masokisteille.

Pelissä on todellakin sitä aikaa suurempaa viehätysvoimaa. Pelin ulkoasusta voisi myös käyttää sanaa trendikäs, kiitos palikkaisten spritejen ja musiikkiraidan jotka ovat ehtaa C64 retroa. Aihepiirikään ei tunnetusti ole menettänyt viehätystään vuosien saatossa.

Tässäpä siis oivallinen klassiko perjantaille!