Rings of Power

Uuden Hobitti elokuvan pyöriessä teattereissa mieleeni hiipii vuonna 1991 julkaistu peli Rings of Power Sega Megadrivelle. Pelin tekijänä toimi tuolloin vielä tuntematon Naughty Dog Studios, joka nykyisin tuottaa hieman suuremman luokan pelejä kuten Uncharted, Crash Bandicoot & Last of us. Julkaisun hoiti Electronic Arts, eli tuttujen kesken "Perkeleen EA!" Pelin teema herättää varmasti kysymyksiä Tolkienin suuntaan jo alkukuvasta lähtien, jossa hobitin oloinen hahmo haikailee sorumuksen perään. Mutta uskokaa huviksenne kun sanon, että siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin!

Pelaajan hahmo on taikuri nimeltä Buc, jonka tehtävänä on kerätä 11 voiman sormusta ja saada niistä kasaan Rod of Creation nimellä kulkeva taikaesine, jolla pelin pahis Void sysätään takaisin manan majoille. Pelityypiksi on arvottu varsinkin aikakautensa konsoleille todella erikoinen pelityyppi - avoimen maailman roolipeli. Itselläni pelistä ei ollut minkäänlaista käsitystä kun asetin sen lainattuun Megadrive konsoliini suurinpiirtein julkaisuvuoden aikoihin. Ja koska luette tätä kirjoitusta, kokemus oli selkeästi ikimuistettava!

Matka alkakoon!

Ensin pelaajan silmille hyppää grafiikka joka on isometristä. Huvittavana yksityiskohtana pelaajan hahmo on useimpia pelin rakennuksia päätä pitempi. Liikkuminen aiheuttaa myös lievää epäuskoisuutta, sillä pelaaja liikkuu kuin lautapelissä ikään; pomppien isoilla loikilla ruudusta toiseen. Pelaajan koskiessa ohjainta ukko hypähtää sattumanvaraiseen suuntaan johtuen pelin erittäin kryptisestä ohjaustyylistä. Tarjolla on kaksi eri ohjaustapaa joista toinen on looginen, mutta rikki, sillä liikkuminen tapahtuu ohjaimen väli-ilmansuunnilla. Parasta siis toivoa, että ristiohjaimesi on pelikunnossa. Toinen ohjausmalli onkin sitten edellisen täysi vastakohta eli epälooginen, mutta toimiva. Tällä versiolla ohjaus tapahtuu normaalisti painamalla ristiohjaimen neljään pääsuuntaan. Tästä aiheutuu omat ongelmansa isometrisen kuvakulman takia, mutta logiikka ja toimivuus on paremmin omaksuttavissa. Erikoisena ominaisuutena pelistä löytyy automaattinen liikkuminen, joka toimii kuitenkin vain teillä. Sopivalla polulla suoritettu A-napin painallus lähettää pelaajan talsimaan omaa tahtiaan kohti seuraavaa risteystä, kaupunkia tai taistelua (lue. kuolemaa).

Pelin musiikki on uskomatonta kuultavaa ja ilman sitä pelikokemuksesta puuttuisi puolet. Läpikuultavan valjun FM synteesin uskomattoman karuilla sampleilla tuotettu pimputus saa tavaratalojen musiikit kuulostamaan sinfonialta. Kun tätä synkkänä soivaa jollotusta kuuntelee tarpeeksi kauan, ihme (tai sekoaminen) tapahtuu ja kappaleet alkavat kuulostaa todella hyviltä ja pelin laahaavaan tunnelmaan täydellisesti sopivilta. Nykyäänkin kyseessä on omalaatuisuutensa takia yksi parhaista pelisoundtrackeista ikinä. Aina kun laitan esimerkiksi pelin karttatunnarin soimaan, tuntuu kuin koko ympäröivä maailma muuttuisi entistäkin synkemmäksi, kuunnelkaa vaikka itse! Pelistä löytyy myös klassisen musiikin ystäville tuttu Toccata kappale, sekin aistiharhoja ja pahoinvointia aiheuttavana toteutuksena tietenkin.

Kaiken tämän jälkeen monet pelaajista varmasti luovuttavat heti alkuunsa, kuten myös itselleni meinasi käydä. Onneksi annoin pelille kuitenkin mahdollisuuden, sillä kyseessä on omalla kieroutuneella tavallaan yksi parhaista Sega Megadriven peleistä.

Pelin suurin vetovoima kumpuaa tietenkin avoimesta maailmasta ja siellä seikkailusta. Pelissä on pääjuoni, mutta sitä ei todellakaan tarvitse seurata vaan pelaaja voi lähteä harhailemaan omille teilleen. Pelissä on useita eri kaupunkeja sekä pienempiä kyliä ja kaikkiin rakennuksiin pääsee sisään. Pelinhahmojen kanssa voi keskustella, tehdä kauppaa tai aloittaa taistelun. Pelin hahmot eivät myöskään selviä pelkällä pyhällä hengellä vaan tarvitsevat vettä ja leipää tai muuten karu kuolo korjaa. Pelaajan tulee siis syystäkin olla erittäin varuillaan ettei mene tallentamaan peliä tilanteeseen, jossa ruoka ja vesi loppuvat, muuten tiedossa on tallennuspaikan poisto ja paluu alkuun. Rahaa ruokaan saa esimerkiksi käymällä kauppaa tai etsimällä aarteita. Pelin aarrearkut sisältävät sattumanvaraisesti arvottua kamaa, joten hyvällä tuurilla viattoman näköisestä arkusta saattaa löytyä sellainen aarre, että pelaajasta tulee hetkessä miljonääri. Pelin maailma oli myös aikoinaan todella suuri, tai ainakin siltä se tuntui. Maita ja mantuja riittää trooppisista maisemista karuille napa-alueille. Pelaaja pystyi myös hankkimaan itselleen dinosaurus ratsun, pienen jollan tai kunnon kaljuunan, legendat kertovat myös lennettävästä lohikäärmeestä. Pelaaja tapaa myös muita hahmoja jotka liittyvät pääjuonen edistyeessä seurueeseen, mikä auttaa varsinkin taisteluissa uskomattoman paljon.

Taistelu on tavanomaisesta RPG kaavasta suuresti poikkeava, sillä pelin hahmoilla ei ole ollenkaan aseita tai haarniskoja vaan kaikki taisteleminen hoituu loitsuilla. Esimerkiksi päähahmon aloitusloitsu on nimeltään "Stun" ja hämäävästi kyseessä on nimestään huolimatta kuitenkin hyökkäysloitsu. Pelissä on automaattinen taistelusysteemi, joten pelaajan tehtävä on taistelussa on valita lähinnä loitsu ja katsoa sivusta kun surkeasti animoidut pikku-ukot päästelevät ihme prötöjä toisiaan kohti ja hortoilevat kentällä päättömän tuntuisesti. Taisteluiden äänimaailma on myös kaunista kuultavaa koostuen lähinnä digitoiduista karjasuista ja Atari tyylisistä ääniefekteistä. Runollisesti ja akateemisesti ilmaistuna lopputulos on siis aikalailla anaalista. Taistelut ilmaantuvat myös yleensä täysin tyhjästä ja kestävät huonolla tuurilla vain muutaman sekunnin kuolon korjatessa. Pelin haaste on hyvinkin epätasapainossa ja esimerkiksi pelin pääjuonessa aluksi kohdattava vihollinen on oikeasti todella vaikea voittaa ja pelaaja tarvitsee enemmän kuin vähän onnettaren suosiota selvitäkseen edes tästä ensimmäisestä koetuksesta.

Taisteluissa on välillä hyvinkin haasteellista pysyä mukana

Epilogi

Pelin synkkä tunnelma on yhäkin omassa luokassaan, lähin vertailukohta voisi olla Quest for Glory 4 ja nuoremmalle sukupolvelle Witcher pelisarja. Pelin toteus on omalla tavallaan hyvinkin tietokonepelimäinen, poissa ovat kivat karkkimaailmat ja reippaat musiikit, tarjolla pelkkää synkkyyttä, hermoja raastavaa pimputusta ja yleistä pahoinvointia. Itselleni pelin tarjoama tekemisen vapaus oli kuitenkin jotain täysin uutta ja ihmeellistä. Voin kuitenkin kuvitella kuinka Ultima pelisarjan liemissä marinoidut PC naavaparrat varmasti tuhahtelevat tällaiselle konsolipellen hehkutukselle. Pelin mekaniikan, karun grafiikan ja valjun musiikin yhdistelmä loi kuitenkin sellasen paketin, että en moista muista vieläkään kokeneeni. Pelissä tosiaankin on jotain tarunhohtoista hehkua, joten vertaus Sormusten Herraan ei taidakaan olla aivan tuulesta temmattu. Valitettavasti en kuitenkaan voi varauksetta suoritella tätä kokemusta nykypäivänä oikeastaan kenellekään, paitsi rohkealle nostalgia-addiktille retronörtille.

Trap Door

Trap Door peli perustuu brittiläiseen muovailuvahalla toteutettuun TV sarjaan. Pelin päähenkilö on sininen otus nimeltä Bert. Pelaajan tehtävänä on valmistaa yläkerran herralle ruokaa vaihtelevien vaatimusten mukaan. Välillä kelpaa pelkkä purkillinen matoja, kun taas välillä maistuu gourmeempi herkku kuten grillatut limanuljaskat. Pelin ohjattavuus on hyvinkin realistinen ja ottaa liiankin hyvin huomioon sen faktan, että pelihahmo on sininen klöntti muovailuvahaa. Ohjaus on nimittäin erittäin kankeaa; Bert liikkuu huoneesta toiseen vauhdilla joka saa eläkeläisetkin säälimään häntä. Bert pystyy myös liikkumaan y-akselilla ylös ja alas, mistä aiheutuu yllättäviä ongelmia.

Pelin koukku on ansaovi, jota raottamalla sieltä ilmestyy sattumanvaraisesti erilaisia otuksia, aina viattomista madoista hengenvaaralliseen tultasyöksevään olmiin. Näiden monstereiden suosiollisella avustuksella hoidetaan itse ruuanlaitto, esimerkiksi tulimonsterin tehtävänä on lämmittää kattilallinen soppaa.

Huomaan, että alan toistamaan itseäni pahasti näissä sepustuksissa, mutta jälleen kerran pelin pahin ongelma on ehdottomasti kryptisyys. Kun yläkerran ukko haluaa esimerkiksi murskattua silmänvalkuaiskeittoa, pelaajan sormi pysyy takuuvarmasti pitempäänkin omassa suussa. Itselleni hepostusta toi vanha Mikrobitti lehti, jonka sattumalta löysin Karstulan kirjastosta. Sieltä sitten kopiokoneella sain itselleni mukavan läpipeluuohjeen, joka ei kuitenkaan auttanut, ei sitten yhtään...

Annetaanpa esimerkki 

Ruokalaji: Silmänmunamurska

Ainekset: Silmämunan siemenet, pullo, mehulinko, hyppivä monsteri ansaovesta

Valmistusohje: Etsi silmämunien siemeniä, kasvata silmämunat erillisissä purkeissa, odota kasvamista kunnes silmämunat putoavat maahan. Kerää munat ja heitä ne yläkerrasta mehulinkoon. Avaa ansaovi ja toivo parasta että hyppivä monsteri ilmestyy, eikä esimerkiksi kummitus. Yritä saada sattumanvaraisesti hyppivä monsteri hyppäämään mehulinkoon, muista myös asettaa pullo oikealle kohdalle suhteessa mehulinkoon, jotta murskattu mehu valuu pulloon eikä lattialle.

Ylimääräinen ohje: Muista kaikin tavoin varoa pomppivaa monsteria, sillä sen päällehyppy on tappava!

Ei kuulosta vaikealta? Suurin haaste ei kuitenkaan ole itse valmistaminen vaan esineiden saaminen täsmälleen oikealle tasolle Y-akselille. Pienikin virhe näet riittää epäonnistumiseen. Myönnän aivan suoraan, etten ikinä onnistunut tässä tehtävässä, turhautuminen ja ajan loppuminen piti siitä huolen. Pelissä tosiaankin on aikaraja ruokien valmistamiseen. Tämän jälkeen se on game over ja aloitusruutu. Pelin kello kulkee kuitenkin sen verran hitaasti, että kokkaaminen loppuu yleensä pelaajan kyllästymiseen.

Pelin parasta antia on ehdottomasti graafinen toteutus ja omaa elämäänsä elävä pelimaailma. Monet pelin hahmoista liikkuivat itsekseen ja toimivat pelimaailmassa omien sääntöjen mukaan, esimerkiksi sammakko, joka saattoi yllättäen pistää kallisarvoiset madot poskeensa. Pelin ansaluukulla pystyi myös huvittavasti pompauttamaan viattomat ötiäiset yläilmoihin, mikä tuotti turhautumisen iskiessä sadistista hupia. Loppukaneettina voi todeta, että vaikka peli onkin lievästi sanoen rasittava kokemus, sen veikeä ulkoasu ja aina niin perverssillä tavalla viehättävä krypitsyys vie mukanaan.

Oceanhorn (IOS)

Varoitus! Alla oleva teksti saattaa sisältää nihkeää asennetta ja kirjoittajan omia mielipiteitä!

Oceanhorn, aina kun mietin nimeäsi en vain pääse eroon siitä, että sinusta tulee väkisinkin mieleen Nightwishin paras albumi Oceanborn vuodelta ´99. Tuolloin vielä kun kyseinen bändi oli hyvä, eikä tehnyt pömpöösejä pastisseja elokuvamusiikeista ja yrittänyt olla jotain elämää suurempaa. Sinällään osuva vertaus, koska tämä peli on itsessään lähes täysin suora kopio Gamecuben Zelda Wind Wakerista. Peli on yllättäen suomalaisen Cornfox studion käsialaa, mutta mukana on esimerkiksi sellainen nobody kun Nobou Uematsu, joka on säveltänyt osan pelin musiikeista. Pelin suomalaisuus näkyy parhaiten hyvinkin suomalaisilta kalskahtavissa nimissä.

Turmoksen tiellä

Tässä tapauksessa sana kopio on ehkä hieman liioteltu, sillä kyseessä on lähes yksi yhteen sama peli, eri kuvakulmalla ja ympäristöillä sentään. Suurin osa esineistä ja vihollisista on näet täysin samat kun Zelda sarjassa, mukana on niin kiviä sylkevä mustekala, kuin nimettömät helikopterin lailla leijuvat "siemenet". Aseistuksesta löytyy niin jousta, pommia kuin bumerangia, tuttua huttua siis. Tämähän ei toisaalta pahemmin haittaa, sillä Wind Waker on mielestäni heti SNES Link to the Pastin jälkeen paras Zelda ja muutenkin yksi parhaista peleistä, mitä on kuunaan julkaistu. Vaistoan etäisesti joidenkin vereenpaineen nousun, joten heitän vielä lisää löylyä toteamalla, että minusta Ocarina of Time ei ikinä ollut oikein mistään kotoisin.

Peli on tehty isometriseen tyyliin ja jos on ikinä nähnytkään Zelda sarjaa, on pelin idea hyvinkin tuttu. Pähkinänkuoressa pelaaja koluaa luolastoja läpi ja niistä saaduilla esineellä tuhotaan pääpahis ja tutkitaan maailman saavuttamattomia kolkkia. Wind Wakerista on varastettu sellaisenaan veneilyosio, vaikka tällä kertaa vapaa liikkuminen on korvattu kartalla ja matkat saarten välillä ovat todella lyhyitä. Tämä tietenkin ärsyttää allekirjoittanutta, sillä päämäärätön veneily avoimella merellä oli Wind Wakerin parasta antia.

Nostalgian kylmäävät aallot

Pelin pahimpia puitteita on ohjauksen (tämä on kosketusnäyttöpeli, joten turha löydä lyötyä) lisäksi kuvakulma ja varsinkin tasojen suunnittelu. Zeldaa pelanneille tiedossa on turhautumisen hetkiä kun läheskään jokaiselta kallionkielekkeeltä ei voi hypätä alas, vaikka matkaa olisi vain muutama sentti. Toisaalta taas joissakin kohdin hyppy onnistuu pitkänkin matkaa alas ja vaikka päistikkaa suoraan mereen. Nämä rajat on selkeästi vedetty täysin mielivaltaisesti, mikä saa pelaajassa aikaan hysteeristä naurua, eikä siis hyvässä mielessä!

Zelda klooneja on tehtailtu jo maailman sivu, eikä siinä mitään jos ne ovat hyvin tehtyjä kuten tämä. Peliin on vain todella vaikea suhtautua originellina tapauksena. Eeppistä menoa ja hyvää tunnelmaa piisaa, mutta hitto vieköön miksi pitää varastaa näin suoraan ja näinkin tunnetusta lähteestä? Porukan seuraava peli on sitten varmaan Super Mario kopio nimeltään Mushroombreeder?

Tähän on loogisesti hyvä päättää.