Duck Tales remastered

Ensimmäinen sydänkohtaukseni oli lähellä kun sain lukea netistä, että klassinen Duck Tales peli saisi uusintajulkaisun. Itselleni kyseinen peli oli yksi ensimmäisistä NES peleistäni, joka sitten pelattiinkin halki, poikki, puhki ja pinoon. Yli 20 vuoden jälkeen onkin hienoa (tai säälittävää) huomata kuinka suurin piirtein kaikki salareitit ovat vielä tuoreessa muistissa ja pelaaminen silkkaa riemua. Jopa jatkoyrityksiä jouduin käyttämään vain yhden vaivaisen kerran pelin alkuperäisissä kentissä. Hyväuskoisuus ja positiivinen elämänasenne kostautui kuitenkin taas lopulta ja jäljelle jäi vain kalvava tuska ja tyhjyyden tunne. Miten näin pääsi käymään, se selviää pian.

Pelin grafiikat ja musiikit on tuotettu suurella kunnioituksella alkuperäistä peliä kohtaan.
Hyvinkin turha ominaisuus on taas peliin ympätty juoni, joka kulkee ääninäytellyissä välinäytöspätkissä. Suurin hampaiden kiristelyä aiheuttava asia onkin dialogi, joka saa Salatut elämät vaikuttamaan Shakespearen kirjoittamalta. Suurin osa dialogista kun on vain täysin turhaa lätinää, vailla oikeastaan mitään syvyyttä tai sisältöä. Ainoa muutos, mitä tämä banaali dialogi sai aikaan on se, että pidän nykyään Roope-setää melkoisena kusipäänä.

Blaa, blaa...  ketä oikeasti kiinnostaa? 

Pelin pahin ongelma on kuitenkin epämääräinen ohjaus. Käytettäessä alkuperäistä "tikku alas ja nappi pohjaan" pogohyppyä, pelaajaa odottaa varma turmio, sillä kyseinen hyppy toimii ehkä noin puolet ajasta. Tuntuu todellakin siltä, että peli ei vaan rekisteröi pelaajan painalluksia. Tähän on onneksi helppo ratkaisu, sillä valikoista voi kytkeä helpomman pogohypyn päälle. Näin pelattavuus on sitä tasoa mitä kullatuissa muistoissani. Valitettavasti tämä ei korjaa ongelmaa lopullisesti, sillä katossa roikkuvat köydet kärsivät samasta ongelmasta, eli niihin tarttuminen on lähinnä tuurista kiinni. Ongelmaan kun ei ole edes mitään ratkaisua kuin ehkä aktiivinen rukoileminen, tehostettuna muutamalla kirosanalla.

Vanhasta muistista pelasin kuitenkin suurimman osan kentistä hymyssä suin, enkä joutunut käyttämään edes yhtäkään continueta. Tämä riemua jatkui viimeiseen kenttään asti, jolloin hymyni hyytyi... Pelin ohjelmoijat ovat näet selkeästi ottaneet oppia Bionic Commando re-armedista ja ohjelmoineet peliin uuden viimeisen kentän jonka vaikeusaste on täysin ylimitoitettu suhteessa pelin muuhun haasteeseen. Viimeinen kenttä on nimittäin täynnä näitä paskan ohjauksen huippuhetkiä, tiedossa siis pogohyppyä tyhjyyden päällä ja katkeavissa köysissä roikkumista. Näillä kohdin vielä jokainen virheliike johtaa suoraan kuolemaan ja kallisarvoisten elämien (joita on parhaimmillaankin vain 3 kappaletta) menettämiseen. Suurin keskisormi pelaajaa kohtaan nousee vasta aivan pelin lopussa kun pelaaja on ensin sydän kurkussa selvinnyt haasteellisesta kentästä ja helposta, mutta uskomattoman tylsästä ja pitkästä pomotaistelusta. Tämän jälkeen alkaa nimittäin äkkikuolemalla varustettu pako katossa roikkuvia nopeasti katkeavia ketjuja pitkin. Pelaajan elämien loppuessa matka kulkee suoraan tämän verenpainetta nostavattavan kentän alkuun. Tällä kohdin, rauhoittavien loppuessa kesken, otin hanskat naulasta ja palasin takaisin luontoon, metsän keskelle, pontikkapannun ääreen posket punaisena suremaan raiskattua nuoruusmuistoani.

Ja nyt seuraa avautuminen

Nykyään on muotia tehdä pelejä retrohengessä, mutta en pysty ymmärtämään miksi sana retro tarkoittaa ohjelmoijille vain syytä päästää pahimmat haastefetissinsä valloilleen. Oikeasti muistan vanhojen pelien olleen kyllä haasteellisia, mutta reilulla tavalla. Nykyiset viritelmät ovat täynnä äkkikuolemaa ja peliin jääneiden puutteiden hyväksikäyttöä. Vaikuttaa vahvasti siltä, että peliohjelmoijien esikuvana haasteelliselle pelille on toiminut Battletoads. Ja sitten ovat tietysti nämä Dark Souls jne. mutta niistä on sanottu kaikki tarvittava aiemmin tässä blogissa. Tähän voi olla myös toinen teoreettinen syy, ehkäpä peliohjelmoijat olivatkin todella käsiä pelatessaan klassikopelejä ja päättivät näin kostaa tekemällä uusista retro tyylisistä peleistään niin infernaalisen vaikeita. Hyvänä esimerkkinä tästä toimikoot uudet Mega Man 9 & 10 pelit. Näitä pelatessani tunsin vain loputonta turhautumista ja pelit tuntuivat lähinnä häväistykseltä vanhoille haasteellisille, mutta reiluille osille.

Se siitä!

Minulle ei tuota mitään häpeää myöntää että luovutin pelin viimeiseen kenttään, sillä pelin aivan viime hetket ovat täynnä sellaista epäreiluutta pelaajaa kohtaan että oksat pois. Voin vain sanoa että kokeilkaa omalla vastuulla, mielenterveys ja lapsuuden nostalgiset muistot, vaalikaa niitä! Omasta maailmastani tuli taas vähän synkempi, kiitos WayForward!