Demon´s & Dark Souls

Hyvät lukijat! päätin jälleen häiritä netin käyttöänne, sillä että ainoa tapa millä pystyn enää kommunikoimaan on kirjoittaminen. Aivojeni hermoradat ovat näet lopullisesti tuhoutuneet ja ääneni on hiljaista kuiskausta. Syyllinen tähän on Playstation 3 kaksikko Demons souls / Dark Souls. Toimikoon tarinani varoituksen sanana teille, armaat kanssapelaajat.

Hyvät arvostelut houkuttelivat allekirjoittaneen hankkimaan Demons Soulsin julkaisun yhteydessä vuonna 2009. Ensi pelikerta jäi noin tunnin pituiseksi, sillä juuri julkaistu Bayonetta sai pelin taistelusysteemin muistuttamaan eläkeläisten turnajaisia. Nyt kuitenkin lopun vuonna 2012 pelit muistuivat mieleeni ja aloin tuntea syyllisyyden moukarin kolkutusta päässäni lopettaessani leikin niin lyhyeen. Syynä saattoivat olla myös nuo otsikon demonit, kuka tietää, mutta otin urheaksi tavoitteekseni pelata pelit läpi. Alkuperäinen kirjoitukseni koski aluksi vain ensimmäistä osaa, mutta koska ystäväni Perkele on viekas ja ivallinen olio, pakotti se minut tilaamaan ja pelaamaan saman tien myös jatko-osan Dark Souls. Pelit ovat toteutukseltaan suhteellisen samankaltaisia, Dark Soulsin ollessa hivenen viimeistellympi ja tarkemmin mietitty kokonaisuus.

Pelien kannet herättävät outoa deja vun tunnetta. Aivan kun olisin nähnyt jotain samankaltaista aiemmin...

Mieleni limakalvolle piirtyvät kuvat peleistä Ghosts ´n Goblins ja sen jatko-osasta Ghouls ´n Ghosts. Peleistä, joita pidettiin vaikeusasteensa puolesta aikansa pahamaineisimpina teoksina ja jotka yhä herättävät vilunväreitä ja painajaisunia niitä pelanneille. Itsehän pelasin nämä tietenkin C-64 versioina, siinäpä selitys mitä psykologini ei suostu vielä tänä päivänäkään ymmärtämään.

Pelisarjasta puhuttaessa muistetaan aina mainita, että ne kuuluvat nykyajan, jopa kaikkien aikojen vaikeimpien pelien kastiin. Samaan hengenvetoon mainitaan myös yleensä, että vaikka sarjan pelit ovat vaikeita, ovat ne myös reiluja. Mielestäni lähin vertailukohde olisi Tukholman syndrooma tai tietyt masokistiset perversiot; kun raippa jatkuvasti lentää, alkaa sitä väkisinkin rakastaa. Näin on synkkä ja kieroutunut ihmisen mieli ja sitä sarja armotta hyödyntää. Hetket jolloin oikotie tai lähin tarkistuspiste löytyy tuntuvat euforisilta. Pelin tiimellyksessä stressireaktiot kuten kasvojen punotus, sydämen tykytys ja hikoilu tulevat varmasti tutuiksi. Myös naapurit ja perheenjäsenet pääsevät varmasti osallistumaan yhteiseen kärsimykseen.

Värikäs maailma tempaa pelaajan mukaansa.

Suurin osa sarjan haasteesta perustuu vihollisten ylivoimaiseen tehoon ja tappavuuteen. Huonoimmassa tilanteessa kamerakulman ja ohjausten kanssa painiminen aiheuttaa sen, että pelaaja ei välttämättä pääse liikkumaan senttiäkään ennen kun kuolo korjaa. Välillä pelaajaa koetellaan oikein kunnolla ja pakotetaan esimerkiksi taistelemaan useampaa pientä ja nopeaa vastustajaa vastaan liikkumisen ollessa rajattua sekä hidastettua, elämänpisteiden huvetessa esimerksi myrkytyksen takia. Välillä pelisuunnittelijat taas antavat pelinsuunnittelun välinpitämättömyyden käydä oikeudesta ja koko ruudun täyttävä vihollispomo kaatuu vain paikallaan seisomalla ja nuolia ampumalla. Sunnuntaipelaaja saattaa säihkähtää pahanpäiväisesti kun kuolema pääpahiksessa ei meinaakaan sitä, että peli jatkuisi totutusti samasta kohdasta vaan seurauksena on paluu tallennuspisteelle. Tässä kohdin reilu pelisuunnittelu meinaa sitä, että pelaaja voi rauhassa juosta matkan tallennuspisteeltä takaisin pääpahiksen luo vältellen taistelua viholliset perässään, vain Benny Hill tunnarin uupuessa taustalta.

Kuvakulman ja ohjauksen ongelmista voisi laatia kokonaan oman kirjoituksen. Referoidusti pelaajaparka pakotetaan usein taiteilemaan kaiteettomilla tasanteilla, jossa jokainen harha-askel lähettää sinut suoraan kuolemaan ja osasta riippuen suoraan alkuun/tallenuspisteelle. Lisähaastetta tuovat yleensä näillä samoilla kaiteilla taiteilevat viholliset joiden hyökkäykset koostuvat pahimmassa tapauksessa pelaajan työntämisestä tyhjyyksiin! Kakku kruunataan tietenkin hillittömällä kameralla, joka 3Dn perinteitä kunnioittaen kuvaa mielummin kauniita maisemia kuin pelajaa. Tämä ei ole ehkä niin paha ongelma kun miltä kuulostaa, mutta pelintekiöiden olisi kannattanut ehkä pitää muutama palaveri ennen kun alkoivat änkeä etäisesti tasohyppelyltä haiskahtavia kohtauksia pelimoottoriinsa. Esimerkkinä toimikoon Dark Soulsin Blighttown, jossa pelaajaparka joutuu tasapainoilemaan hätäisesti rakennettujen lautakasojen päällä. Kyseisessä paikassa oman kitkerän mausteen soppaan tuo yksinumeroisena pyörivä ruudunpäivitys, joka luo ummehtuneita tuulahduksia suoraan 386:n aikakaudelta. Reiluutta rankalla kädellä molemmille poskille!

Varsinkin Dark Souls on pahamaineinen jo siitä syystä, että pelaaja voi tietämättömyyksissään kulkea kymmeniä tunteja väärään suuntaan, kun tie oikeaan suuntaan on piilossa esimerkiksi salaseinän takana. Oikeastaan ainoa klassinen pelinpidentäjä eli vipujen veto järjestyksessä puuttuu. Kohdissa joilloin pelin sadistisuus yltyy liialliseksi en tuntenut lainkaan omatunnon tuskia kääntyessäni virallisen turvasanan, eli FAQn puoleen. Dark Soulille on annettava tässä kohtaa tunnustus, sillä useammassa kohtaa pelaaja voi kutsua avukseen toisen NPC pelihahmon joka toimii oivana ihmiskilpenä. Tälläinen hetkittäinen myötätunto pelaajaa kohtaan on suorastaan herkistävää näinkin sadistisessa kontekstissa. Muita NPC hahmoja ei sitten kannata vihanpuuskissaan mennä telomaan sillä he eivät unohda. Jos satuit suututtamaan pelin kannalta oleellisen hahmon ei vaihtoehtoja ole paljoa kuin aloittaa peli alusta.

(Ja kyllä, tiedän että pelissä on hahmo joka poistaa NPCn kokemat vääryydet, mutta myös kyseisen armahtajan voi teloa, mitäs oli pukeutunut vihollisen näköiseksi... ttu)

Pelisarjaa voisi pitää vastineena Kullervon kiroukselle ja pelimiehen tienä Golgatalle. Kokemuksena sarjan arvo on siis omassa luokassaan. Synkkä tunnelma, pelaamisesta aiheutuva aggressio ja masennus sopivat myös hyvin varsinkin Suomalaiseen mielenmaisemaan. Henkilökohtaisesti en pitäisi sarjaa niinkään klassikkona ja mielestäni peli olisi toiminut paremmin 2D toteutuksena, jolloin esimerksi hienostunut taistelusysteemi olisi päässyt paremmin oikeuksiina. Mielestäni sarjan maine perustuu nykyajan burgerpelien maailmassa siihen että sillä voi ylpeillä naapurin CODia vääntävälle Jonnelle. Surullisintahan tässä on tietenkin se fakta, että Demon´souls & Dark Souls eivät ole edes lopulta kovinkaan vaikeita pelejä, ainoastaan vittumaisia, jos näinkin kansankielinen ilmaisu sallitaan. Dark Souls ja Demons Soulsia vastaavan kokemuksen saa varsin helposti pelistä kun pelistä, esimerksi Skyrimistä, kun vain vääntää vaikeusaste mittarin kaakkoon. Mielestäni pelien haaste tulisi perustua enemmänkin pelimekaniikan puitteisiin kun pelimoottorin kämäisyyteen ja vihollisten ylitehoon. Jos haluaa oikeasti haasteellista ja mielenkiintoista pelikokemusta niin suosittelen ihan vanhaa kunnon Nethackia.

"Tahto rautainen vie läpi harmaan kallion" -sanoivat ja minähän tottelen, lopputuloksena tuhansia katkenneita hermoratoja, kärsimyksen vääristämät kasvot, aivovamma ja ikuinen trauma. Peliohjaimet ja levyt lentävät seinille, mutta ne eivät vain suostu hajoamaan ja lopettamaan tätä tuskaa. Ainoa vaihtoehto on vain jatkaa ja todeta, että paska reissu, mutta tulipahan tehyä notta siitä vaan hiihtämään perässä!

Näiden pelien kanssa pääset tutustumaan mielesi pimeimpiin puoliin. Ja turha odottaa mitään keksitarjoiluja!

Teitä on varoitettu!

"Kun on kuollet, kuolkosipa, kaotkosi, kun kaonnet! 

Sija on maassa mennehillä, kalmassa kaonneihilla, 

maata mahtavaisimmanki, leve'immänki levätä.