Rings of Power

Uuden Hobitti elokuvan pyöriessä teattereissa mieleeni hiipii vuonna 1991 julkaistu peli Rings of Power Sega Megadrivelle. Pelin tekijänä toimi tuolloin vielä tuntematon Naughty Dog Studios, joka nykyisin tuottaa hieman suuremman luokan pelejä kuten Uncharted, Crash Bandicoot & Last of us. Julkaisun hoiti Electronic Arts, eli tuttujen kesken "Perkeleen EA!" Pelin teema herättää varmasti kysymyksiä Tolkienin suuntaan jo alkukuvasta lähtien, jossa hobitin oloinen hahmo haikailee sorumuksen perään. Mutta uskokaa huviksenne kun sanon, että siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin!

Pelaajan hahmo on taikuri nimeltä Buc, jonka tehtävänä on kerätä 11 voiman sormusta ja saada niistä kasaan Rod of Creation nimellä kulkeva taikaesine, jolla pelin pahis Void sysätään takaisin manan majoille. Pelityypiksi on arvottu varsinkin aikakautensa konsoleille todella erikoinen pelityyppi - avoimen maailman roolipeli. Itselläni pelistä ei ollut minkäänlaista käsitystä kun asetin sen lainattuun Megadrive konsoliini suurinpiirtein julkaisuvuoden aikoihin. Ja koska luette tätä kirjoitusta, kokemus oli selkeästi ikimuistettava!

Matka alkakoon!

Ensin pelaajan silmille hyppää grafiikka joka on isometristä. Huvittavana yksityiskohtana pelaajan hahmo on useimpia pelin rakennuksia päätä pitempi. Liikkuminen aiheuttaa myös lievää epäuskoisuutta, sillä pelaaja liikkuu kuin lautapelissä ikään; pomppien isoilla loikilla ruudusta toiseen. Pelaajan koskiessa ohjainta ukko hypähtää sattumanvaraiseen suuntaan johtuen pelin erittäin kryptisestä ohjaustyylistä. Tarjolla on kaksi eri ohjaustapaa joista toinen on looginen, mutta rikki, sillä liikkuminen tapahtuu ohjaimen väli-ilmansuunnilla. Parasta siis toivoa, että ristiohjaimesi on pelikunnossa. Toinen ohjausmalli onkin sitten edellisen täysi vastakohta eli epälooginen, mutta toimiva. Tällä versiolla ohjaus tapahtuu normaalisti painamalla ristiohjaimen neljään pääsuuntaan. Tästä aiheutuu omat ongelmansa isometrisen kuvakulman takia, mutta logiikka ja toimivuus on paremmin omaksuttavissa. Erikoisena ominaisuutena pelistä löytyy automaattinen liikkuminen, joka toimii kuitenkin vain teillä. Sopivalla polulla suoritettu A-napin painallus lähettää pelaajan talsimaan omaa tahtiaan kohti seuraavaa risteystä, kaupunkia tai taistelua (lue. kuolemaa).

Pelin musiikki on uskomatonta kuultavaa ja ilman sitä pelikokemuksesta puuttuisi puolet. Läpikuultavan valjun FM synteesin uskomattoman karuilla sampleilla tuotettu pimputus saa tavaratalojen musiikit kuulostamaan sinfonialta. Kun tätä synkkänä soivaa jollotusta kuuntelee tarpeeksi kauan, ihme (tai sekoaminen) tapahtuu ja kappaleet alkavat kuulostaa todella hyviltä ja pelin laahaavaan tunnelmaan täydellisesti sopivilta. Nykyäänkin kyseessä on omalaatuisuutensa takia yksi parhaista pelisoundtrackeista ikinä. Aina kun laitan esimerkiksi pelin karttatunnarin soimaan, tuntuu kuin koko ympäröivä maailma muuttuisi entistäkin synkemmäksi, kuunnelkaa vaikka itse! Pelistä löytyy myös klassisen musiikin ystäville tuttu Toccata kappale, sekin aistiharhoja ja pahoinvointia aiheuttavana toteutuksena tietenkin.

Kaiken tämän jälkeen monet pelaajista varmasti luovuttavat heti alkuunsa, kuten myös itselleni meinasi käydä. Onneksi annoin pelille kuitenkin mahdollisuuden, sillä kyseessä on omalla kieroutuneella tavallaan yksi parhaista Sega Megadriven peleistä.

Pelin suurin vetovoima kumpuaa tietenkin avoimesta maailmasta ja siellä seikkailusta. Pelissä on pääjuoni, mutta sitä ei todellakaan tarvitse seurata vaan pelaaja voi lähteä harhailemaan omille teilleen. Pelissä on useita eri kaupunkeja sekä pienempiä kyliä ja kaikkiin rakennuksiin pääsee sisään. Pelinhahmojen kanssa voi keskustella, tehdä kauppaa tai aloittaa taistelun. Pelin hahmot eivät myöskään selviä pelkällä pyhällä hengellä vaan tarvitsevat vettä ja leipää tai muuten karu kuolo korjaa. Pelaajan tulee siis syystäkin olla erittäin varuillaan ettei mene tallentamaan peliä tilanteeseen, jossa ruoka ja vesi loppuvat, muuten tiedossa on tallennuspaikan poisto ja paluu alkuun. Rahaa ruokaan saa esimerkiksi käymällä kauppaa tai etsimällä aarteita. Pelin aarrearkut sisältävät sattumanvaraisesti arvottua kamaa, joten hyvällä tuurilla viattoman näköisestä arkusta saattaa löytyä sellainen aarre, että pelaajasta tulee hetkessä miljonääri. Pelin maailma oli myös aikoinaan todella suuri, tai ainakin siltä se tuntui. Maita ja mantuja riittää trooppisista maisemista karuille napa-alueille. Pelaaja pystyi myös hankkimaan itselleen dinosaurus ratsun, pienen jollan tai kunnon kaljuunan, legendat kertovat myös lennettävästä lohikäärmeestä. Pelaaja tapaa myös muita hahmoja jotka liittyvät pääjuonen edistyeessä seurueeseen, mikä auttaa varsinkin taisteluissa uskomattoman paljon.

Taistelu on tavanomaisesta RPG kaavasta suuresti poikkeava, sillä pelin hahmoilla ei ole ollenkaan aseita tai haarniskoja vaan kaikki taisteleminen hoituu loitsuilla. Esimerkiksi päähahmon aloitusloitsu on nimeltään "Stun" ja hämäävästi kyseessä on nimestään huolimatta kuitenkin hyökkäysloitsu. Pelissä on automaattinen taistelusysteemi, joten pelaajan tehtävä on taistelussa on valita lähinnä loitsu ja katsoa sivusta kun surkeasti animoidut pikku-ukot päästelevät ihme prötöjä toisiaan kohti ja hortoilevat kentällä päättömän tuntuisesti. Taisteluiden äänimaailma on myös kaunista kuultavaa koostuen lähinnä digitoiduista karjasuista ja Atari tyylisistä ääniefekteistä. Runollisesti ja akateemisesti ilmaistuna lopputulos on siis aikalailla anaalista. Taistelut ilmaantuvat myös yleensä täysin tyhjästä ja kestävät huonolla tuurilla vain muutaman sekunnin kuolon korjatessa. Pelin haaste on hyvinkin epätasapainossa ja esimerkiksi pelin pääjuonessa aluksi kohdattava vihollinen on oikeasti todella vaikea voittaa ja pelaaja tarvitsee enemmän kuin vähän onnettaren suosiota selvitäkseen edes tästä ensimmäisestä koetuksesta.

Taisteluissa on välillä hyvinkin haasteellista pysyä mukana

Epilogi

Pelin synkkä tunnelma on yhäkin omassa luokassaan, lähin vertailukohta voisi olla Quest for Glory 4 ja nuoremmalle sukupolvelle Witcher pelisarja. Pelin toteus on omalla tavallaan hyvinkin tietokonepelimäinen, poissa ovat kivat karkkimaailmat ja reippaat musiikit, tarjolla pelkkää synkkyyttä, hermoja raastavaa pimputusta ja yleistä pahoinvointia. Itselleni pelin tarjoama tekemisen vapaus oli kuitenkin jotain täysin uutta ja ihmeellistä. Voin kuitenkin kuvitella kuinka Ultima pelisarjan liemissä marinoidut PC naavaparrat varmasti tuhahtelevat tällaiselle konsolipellen hehkutukselle. Pelin mekaniikan, karun grafiikan ja valjun musiikin yhdistelmä loi kuitenkin sellasen paketin, että en moista muista vieläkään kokeneeni. Pelissä tosiaankin on jotain tarunhohtoista hehkua, joten vertaus Sormusten Herraan ei taidakaan olla aivan tuulesta temmattu. Valitettavasti en kuitenkaan voi varauksetta suoritella tätä kokemusta nykypäivänä oikeastaan kenellekään, paitsi rohkealle nostalgia-addiktille retronörtille.