Dark Souls II

Tikkua silmään kun vanhoja muistelee ja varsinkin Dark Souls & Demon´s Soulsin tapauksessa kyseessä on mitä oivallisin rentoutumiskeino. Kuten aikaisempi blogimerkintä kertoo, koen peittelemätöntä viha-rakkaussuhdetta pelisarjaa kohtaan ja viimeisestä kirosanojen katkuisesta maratonista onkin jo lähes vuosi aikaa. Tietyt perversiot ovat näemmä vain liian syviä ja vaikeita parantaa, joten olenkin näin hermoloman sekä tukan uudelleenkasvatuksen jälkeen enemmän kuin valmis uuteen passioon. Eli ei kun tason yksi rääsyt niskaan ja matka Golgatalle alkakoon!

Dark Souls 2:n alku muistuttaa epäilyttävästi tapaamista sen ärsyttävimmän ex-tyttöystävän kanssa. Päässä kolkuttaa vain ajatus, että onkohan tämä nyt edes hyvä idea? Alun ensireaktio onkin sitten lähinnä tyrmistys, että onpas ulkonäkö päässyt rupsahtamaan. Pelin aloitusympäristö on näet harvinaisen karu ja huonosti toimiva kokonaisuus, sisältäen jopa noin sekunnin kestäviä lataustaukoja ja laahaavaa ruudunpäivitystä. Hieman pelissä edettyään vanha tuttu ahdistava olo tekee paluun ja pelaaminen alkaa maistua siltä samalta mitä ennenkin. Jonkinlainen selviytymisvaiston ja vitutuksen yhdistelmä ottaa siis vallan. Pelin edetessä graafinen suorituskyky onneksi paranee ja tarjolla on suorastaan komeita ja luovia maisemia ruudunpäivityksen rullatessa hyvinkin siedettävänä.

Dark Souls 2 sisältää myös juonen, mutta siitä ei ole pahemmin kerrottavaa, sillä peli ei turhaan availe tarkoitusperiään. Muiden pelaajien jättämien viestien ja FAQn tavaaminen onkin siis hyvin suotavaa ja mielelle terveellistä toimintaa. Varsinkin loppupuolella pelin etenemislogiikka heittää hanskat lopullisesti tiskiin ja pelaajalta vaaditaan ihme esineiden keräilyä ja niiden käyttöä vielä omituisimmissa paikoissa. Modernien multimediaeeposten ystäviä odottaa myös pettymys kun peliä joutuu ihan alusta asti oikeasti pelaamaan. Välivideoita on vain muutama ja niidenkin kesto on yleensä alle minuutin. Pelin maailman ja tunnelman eteen on nähty paljon vaivaa ja siksi onkin outoa (mutta toisaalta mukavaa), että kukaan pelin hahmoista ei ole kovinkaan halukas kertomaan mitään tarkempaa faktaa oikein mistään, paitsi siitä kuinka ahdistaa ja vituttaa.

Tällä kertaa maailmasta löytyy myös värejä

Pelin kehittäjät ovat varmasti miettineet päänsä puhki, millä uusilla tavoilla kiusata pelaajaa tällä kertaa. Uusista ominaisuuksista mukavin on varmasti useamman aseen samanaikainen kantaminen ja nopea vaihtaminen lennossa. Hieman ikävämpi yllätys odottaa heti ensimmäisen kuolon jälkeen kun pelaaja saa huomata muuttuneensa kulahtaneeksi epäkuolleeksi jonka elinpisteistä on kadonnut pieni pätkä. Tätä kuihduttamista jatketaan joka kerta kuoleman yhteydessä, kunnes elinvoimaa mittarissa on jäljellä enää vaivaiset puolet. Ainoa tapa saada ihmisyys ja menetetyt elinpisteet takaisin on jokseenkin harvinainen Human Effigy nimellä kulkeva esine. Näitä kyseisiä pulloja peli ei tarjoile kovinkaan avokätisesti ja yhden pelikerran aikana niitä löytyy noin 30-40 kpl. Ihan alkukankeuteen niitä ei siis kannata dokata, vaan kärsiä ihan kiltisti ja hiljaa. Pelin alkuvaiheessa löytyy onneksi myös sormus, jolla energian määrän saa pysymään 75% yläpuolella, mikä helpottaa jo kummasti kauhtuneen zombin arkea.

Suurin osa pelin haasteesta koostuu kuitenkin niistä aivan samoista ongelmista, jotka piinasivat jo sarjan aiempia osia, eli tässä tapauksessa voisi puhua jo ominaisuuksista. Ohjattavuuskin on yhä sitä samaa eläkeläisten taisteluklubia, jossa jokainen pienempikin vastustaja saa hien pintaan väistelyn ja oikea-aikaisen blokkaamisen noustessa ylimpään arvoonsa. Näin jälkeenpäin kun tarkemmin analysoin pelin haastetta ja sen syitä, yksi keskisormi nousee ylitse muiden; nimittäin parannustarvikkeiden hidas käyttö. Parannuspullon vetäminen huiviin aiheuttaa näet pelaajan seisahtumisen paikalleen huikan ottamisen ajaksi. Tähän kuluu arvioilta kaksi sekuntia, mikä tuntuu lähes eliniältä päävihollisen pörrätessä pelaajan ympärillä ja iskien jatkuvasti tappavan tehokkaita iskuja. Säälittäviä hetkiä on siis tiedossa pelaajaparan raahautuessa pelialueen viimeiseen nurkkaan parantumaan, yleensä vain kuollakseen pomon lähettämään pitkän matkan hyökkäykseen. Tämähän on tietenkin tuttua kauraa Dark/Demons souls sarjaa pelanneille, mutta itselläni tällainen löytyy yhä haastekategoriasta kohdasta H-V. Miettikää nyt kuinka helppoa ja stressitöntä olisi pistää peli pauselle ja parantaa itsensä? Noh, samalla löytyi myös syy miksi näin ei ole tehty. Pelistä löytyy onneksi ADP nimellä kulkeva kehitettävä kyky, jolla pelaaja saa kaivattua lisävauhtia toimiinsa, mutta ei tietenkään niin paljon kun olisi yleisesti tarpeen...

Kettumainen fakta on myös, että pomotaisteluiden määrää on lisätty. Kentistä löytyy nyt pääpahiksen lisäksi useampia pieniä, mutta takuuvarman pirullisia pomovastuksia. Ikävintä on, että peli sisältää yhä useamman ryhmätaistelun kloonattujen pomojen kanssa. Aiemmat osat koettelivat pelaajaa muutaman kerran tällaisilla haastekukkasilla, mutta tämä uusin osa pistää tietenkin pahemmaksi ja useammassa kohtaa pelaaja joutuu taistelemaan kolmea tai huonolla tuurilla neljää kloonattua pomoa vastaan samanaikaisesti. Näissä tilanteissa sanan haaste voi heittää roskiin ja ottaa käyttöön sanat kuten "pelinpidentäjä", "epäreiluus" ja tietenkin kuvaavin "voi vittu mitä paskaa". Kutsumalla ihmispelaajan apuun tilanne saattaa helpottua, jos vain kutsumasi pelaaja ei ole käsi ja kuole heti ensi kättelyssä. Huomioitavaa on myös, että ihmispelaajia voi kutsua apuun vain pelaajan ollessa ihmismuodossa, mihin muuntautuminen syö yhden kallisarvoisen ja harvinaisen Human Effigyn.

Kaiken yllä mainitun ikävyyden jälkeen, yllätän jopa itseni toteamalla Dark Souls 2:n olevan helpompi kuin olisin odottanut. Syitä tähän on tietenkin monia, alkaen jo siitä, että en kertaakaan pelin aikana onnistunut täydellisesti kädettämään ja menettämään suuria sielusaaliita. Yksi syy saattaa olla myös, että pelisarjan mekaniikka ja aukot alkavat olla jo sen verran hallussa, että pelaaminen ei ole jatkuvaa hiekan nielemistä. Tietysti hyvällä tuurilla ja hahmonkehityksellä on osansa. Pelin aikana kuolin vähemmän kun uskalsin edes haaveilla, statistiikan perusteella kuitenkin noin 350 kertaa 60 pelituntia kohti. Positiiviseksi koin myös sen, että toisin kun aiempien osien kanssa, en kokenut kertaakaan pakottavaa tarvetta heittää pelilevyä ikkunasta pihalle.

Yhteenvetona voisi todeta, että Dark Souls 2:ssa on jotain Zeldamaisen kiehtovaa. Joka paikasta löytyvät salaesineet ja reitit pitävät matkan jatkuvasti mielenkiintoisena. Pelimaailman kryptisyys ja vaarallisuus pitää pelaajan jatkuvasti takajaloillaan ja nykyajan AAA pelien joukossa (mihin DS2 myyntiensä perusteella näyttää myös kuuluvan) tällainen on aina yhtä positiivinen kokemus. Kolmas kerta sanokoon siis toden ja kaiken kritiikin jälkeen totean, että olen nauttinut Dark Soulsin uusimmasta osasta enemmän kun haluaisin myöntää. Armoton ote pitää pelaajan otteessaan aamuyön tunneille ja kahden päivän maratonsession jälkeen oma naamanikin alkoi näyttää punottavine silmineen pelottavan paljon pelin epäkuolleilta hahmoilta. Kärsimysten kautta saavutettu valaistuminen on siis vihdoinkin liittänyt minut pysyvästi epäpyhään kasuaalipelaajia halveksuvaan Dark Souls uskovaisten lahkoon.

Ylistetty olkoon aurinko!