MESSIAS ON SAAPUNUT!
Pyhät Pelien Profeetat ennustivat toukokuussa herran vuonna 2012, että lähes yhdeksän vuoden päästä keskuuteemme olisi saapuva videonpelien uusi messias, kunnianarvoisan CD Projekt REDin kehittämä Cyberpunk 2077. Profetia oli kertova, että tämän jumalaisen väliintulon jälkeen pelaajien ei tarvitsisi enää ikinä väitellä siitä, että mikä olisikaan se maailman paras peli. Näin ei vain yksinkertaisesti tarvitsisi tehdä, sillä kaikki tulisivat varmasti olemaan yhtä mieltä siitä, että CP 2077 olisi se peli, jonka jälkeen muiden pelien tekeminen voitaisiin suoraan lopettaa, sillä ne eivät kuitenkaan voisi ikinä nousta samalle tasolle tämä uuden pyhän pelimessiaan kanssa.
Myönnän heti alkuun, että omatkin odotukseni olivat suurin piirtein samalla tasolla kun ensi kerran kuulin tämän profetian. CD Projekt RED oli näet The Witcher peleillään (varsinkin osalla kolme) nostanut riman niin korkealle, että lupa oli odottaa lähes pelkkää kliinistä, kromista ja kiiltävää täydellisyyttä.
Tarkemmin kuvattuna odotin siis erittäin synkkää ja tunnelmallista tulevaisuuden dystopiaa, ikään kuin scifi versiota Witcherin kolmannesta osasta. Odotukseni laimenivat tosin heti jo ensimmäisen kunnon trailerin kohdalla vuonna 2018, mistä pystyi heti päättelemään sen, että toivomani lohduton maailma tulisi olemaan pelkkää haavetta, tilallaan se toinen scifi klisee, eli karkki- ja neonvärien valtaama helvetti. Ajattelin perinteisen naivisti, että kai se noinkin kelpaa, onhan kyseessä CDPR-laatutuote. Pelin lopulta asennettua ja noin kymmenen minuutin peliajan jälkeen, kun sain naamalleni jatkuvan, suoraan Idiocracy elokuvasta / The Incal sarjakuvasta lainatun tissien, perseiden, dildojen ja kirosanojen tulvan, tajusin että nyt joku oli mennyt pieleen ja pahasti!
LANKEEMUS
Hiemankin ennakkoarvosteluja lukeneet tietävät ehkä jo, että peliä on kritisoitu suuresta ja lähes jatkuvasta bugien määrästä, itsellä näitä ilmeni myös, mutta paljastan heti näin alussa faktan, että ne todellakin ovat se pienin ongelma tässä katastrofissa.
Aloitetaanpa tämän teoksen analyysi ainakin itselleni ilmiselvimmästä ongelmasta: Kyseessä on siis ensimmäisen persoonan avoimen maailman pelikokemus, jossa pelaaja suorittaa juonitehtäviä, tutkii ympäristöä, samalla keräten kokemuspisteitä, parempia aseita ja varusteita. Kaikki löydettävät varusteet on lajiteltu harvinaisuudessaan värien mukaan ja niitä löytyy lähes joka puolelta pelimaailmaa.
Olenkohan joskus pelannut tällaista peliä aikaisemmin?
Tietenkin, sillä kyseessä on täysin persoonaton Fallout / Borderlands / Destiny / GTA klooni, vailla oikeastaan mitään, joka tekisi tästä kokemuksesta oleellisesti erilaisen, ellei sellaiseksi lasketa aina yhtä tärkeää MAAILMAN PARASTA GRAFIIKKAA! Joka ei muuten toimi kunnolla lähes millään kokoonpanolla, vaan tyytyminen on välillä jopa täysin pysähtyneeseen hidasteluun. Vanhemmilla konsoleilla (PS4 & XBox One) peli ei toimi lähes ollenkaan, mistä syntyikin melkoinen kalabaliikki kun ihmiset vaativat rahojaan takaisin ja esimerkiksi SONY poisti koko pelin digitaaliselta kauppapaikaltaan.
Mutta onhan pelissä sentään kaikkien rakastama ja ihannoima Keanu Reeves, jonka digitosoitu hahmo näyttää jostain syystä kokoajan paljon huonompilaatuiselta kuin muut pelihahmot, jotka eivät kai perustu oikean maailman henkilöihin ja joista osa näyttää silti pelottavan realistisilta.
Itselleni pelin ärsyttävimmäksi puoleksi paljastui juonen sekavuus
ja suora tylsyys. Hahmot jauhavat loputtomuuksiin asti
tyhjänpäiväisyyksiä ja spekuloivat tulevia tapahtumia kirosanojen ehostamana ja välillä sitten vähän ammuskellaan ja tuijotellaan tissejä. Nämä puuduttavat
spekulointisessiot saattavat välillä venyä jopa tuntien mittaisiksi, täysin uuvuttaviksi
pulinoiksi, jotka vilisevät eri nimiä ja tapahtumia, pelaajan haukotellessa ja raapiessa päätään. Ilman näitä höpinöitä koko CP:n
pääjuonikaaren pelikokemus jäisi noin 5-10 tunnin pituiseksi nysäksi. Kunniapalkinto ja löysänkostea nörtin kädenpuristus niille, jotka pystyvät pysymään näinkin tylsän juonenkuljetuksen mukana.
Tällainen tapa kertoa tarinaa on varastettu suoraan Game Of Thrones roskasarjasta, jossa suurin osa ajasta kuluu lähinnä kahden tai useamman puhuvan pään tuijotukseen... välissä tissien ja murhien, ihan vaan nukahtamisen estämiseksi. Kutsun tätä tapaa juonen kuljetukseen "Salatut, kauniit ja rohkeat elämät" -syndroomaaksi, jossa kiinnostavan käsikirjoituksen puute korvataan täysin tyhjänpäiväisellä lätinällä. On kuitenkin todettava, että tällainen tarinankuljetus toimii itselleni kirjoissa todella hyvin, mutta ei missään muussa mediassa, ei sitten ollenkaan!
AAA-LUOKAN HELVETTI
En edes ala tässä väittämään, että olisin jaksanut koluta koko pelin kaikkine sivutehtävineen läpi, siihen suoritukseen tämä teos ei herättänyt sitten yhtään kiinnostusta. Tein siis lähinnä pääjuonitehtäviä HARD vaikeusasteella, vailla kuitenkaan lähes minkään tasoista haastetta. Noin 30 tunnin peliaikana muutama päävihollinen jaksoi kyllä pistää hieman hanttiin, mutta onnistuin laadukkaasti bugaamaan nämä taistelut niin, että päävihun tekoäly lähinnä jumitti paikallaan kun latailin täyslaidallisia kohti. Tämä sama strategia toimi hienosti viimeiseen pomoon asti, jossa peli päätti rangaista minua jumittamalla koko pelin pomon kuoltua, tarjoten pelin arvoon sopivan finaalin.
En pysty käsittämään, mihin CP 2077:n lähes kahdeksan vuoden kehitysaika on kulunut. Vaikuttaa siltä, että tuhatpäinen devaajatiimi on lähinnä keskittynyt pikkutarkasti mallintamaan pelimaailman yhtä ainoaa kaupunkia, skannailemaan Keanun pärstää, kirjoittamaan tyhjänpäiväisiä dialogeja ja lokimerkintöjä. Lopulta julkaisun lähestyessä hätäkakka valahti housuun kun kehittäjät tajusivat, että tämän kaiken tilpehöörin ympärille tulisi vielä tehdä pelikin. Tästä alkoivatkin sitten viivästykset, joita ei lopulta voitu enää pidentää, ja lopulta koko vetinen jööti lävähti suoraan tuulettimeen ja siitä pelaajien naamoille.
Karu loppu karulle vuodelle, mutta saatiinpa sentään paskaiset naurut.
