God Hand

Turpiin vaan ja onnea... sitä tarvitaan!

Nostalgianitkut yllättivät ja Playstation 2 tuli kytkettyä takaisin sähköverkkoon, tarkoituksena testata monia aikoinaan kesken jääneitä pelejä. Näiden seasta löytyikin sellainen klassikko, että runosuonet alkoivat vetää oikein toden teolla. Kyseessä on Capcomin Clover Studiosin vuonna kehittämä God Hand. Peli on julkaistu vuonna 2006 ja sen on ohjannut Shinji Mikami, joka muistetaan parhaiten Resident Evil pelisarjasta. Pelityyppinä toimii tällä kertaa kolmannen kuvakulman taistelupeli. Lähin vertailukohta voisi olla sekoitus klassista Punch Outia ja Double Dragonia, pirillä ja energiajuomilla buustattuna.

Pelin kehittäjä Clover Studiosin meriittilistalta löytyy muutamia todella klassisia pelejä, kuten Viewtiful Joen Playstation 2 versio sekä unenomaisen kaunis Okami. Surullista onkin, että nämä uniikit pelit eivät myyneet tarpeeksi ja studio joutui sulkemaan ovensa. Näistä rippeistä koostettiin myöhemmin Platinum Games, joka on mielestäni ehdottomasti paras nykyhetken pelitalo. Kyseisen firman pelit ovat silkkaa pelattavuuden ja tyylin täydellisyyttä (esim. Bayonetta, Vanquish) varustettuna kyseenalaisella huumorilla ja sellaisella määrällä ironiaa, että hipsteriäkin hymyilyttää.

Ohjattavuus on alkutuntumalta uskomattoman antiikkinen. Normaalista poiketen kosketus toiseen ohjaustattiin ei pyöräytä kamerakulmaa, vaan sen kautta aktivoituvat sutjakat väistöliikkeet. Kamera toimii siis oman mielensä mukaan ja kuvaakin tiukissa paikoissa lähinnä tekstuurien sisään. Pelin visuaalinen anti on muutenkin, jopa Playstation 2 standardeilla, melko kehnoa. Luonnollista pyöreyttä ei paljon näy, vaan suurin osa pelialueesta on teknistä 90 asteen kulmaa ja laatikkoleikkiä. Peli tuntuukin aluksi lähinnä hämärältä vitsiltä ja leikki on todella helppo jättää kesken, kuten itse ensimmäisellä kerralla aikoinaan teinkin....

Ja pointti on...?

Hieman pitemmän syventymisen ja turhautumisen jälkeen edessä on valaistuminen ja ymmärrys siitä, että pelin kinkkinen ohjaussysteemi on tehty vain yhtä tiettyä tarkoitusta varten - jotta turpaan vetäminen olisi mahdollisimman tyydyttävää ja sulavaa. Pelin taistelusysteemi on näet täyttä kultaa ja nykypäivänkin standardeilla kyseessä on melko ylitsepääsemätön suoritus pelattavuudessa. Oikealla tatilla suoritettu väistely on sulavaa ja iskujen jakeleminen äärettömän tyydyttävää. Pelistä löytyy myös hillitön määrä ostettavia liikkeitä ja pelaaja voikin koostaa täysin oman liikesettinsä mahdollistaen lähes loputtoman määrän yhdistelmiä. Maailman parhaan pelistudion kädenjälki näkyy ja tuntuu joka sekunti. Tämä on sitä pelaamisen nirvanaa, ystävät!

Peli on myös todellinen pelaajien peli, jonka vaikeusaste on suoraan syvältä Dark Soulsin hikisistä ja haisevista onkaloista. Tämä meinaa esimerkiksi sitä, että heikoimmatkin viholliset voivat tappaa pelaajan pahimmillaan vain muutamalla liikkeellä. Oman osansa verenpaineen nousuun tuovat satunnaisesti kuolleista vihollisista sikiävät demonit, jotka todellakin ovat sieltä helvetistä itsestään! Tarkkuutta vaaditaan siis päänsärkyyn asti, mutta keskittyminen ja omistautuminen palkitaankin sitten sellaisella onnistumisen tunteella ja euforialla, että nitrot tulevat tarpeeseen! Onnistumisprosenttia nostaa tietenkin yllä mainittu lähes täydellinen pelikontrolli ja teoriassa peli onkin mahdollista pelata läpi ottamatta yhtään iskua vastaan. Pelissä on myös automaattisesti muuttuva vaikeustaso, eli mitä paremmin pelaat sitä vaikeammaksi viholliset muuttuvat ja päinvastoin. Pelissä on jopa liike, jolla pelaaja voi kesken taistelun vähentää vaikeusasetta. Tämä tapahtuu säälittävästi polvistumalla vihollisen eteen ja anelemalla armoa.

Vaikeusastetta, tai paremminkin rasittavuutta, lisäävät myös satunnaisesti generoituvat rikottavista laatikoista löytyvät esineet. Varsinkin pomotaisteluhuoneet ovat yleensä täynnä näitä lootia ja pelaaja voi vain toivoa, että peli olisi tällä kertaa armollinen ja arpoisi mahdollisimman hyödyllisiä esineitä pelaajalle. Toinen rasittava piirre on, että pelaajan energiat eivät lataudu kenttien välissä uudestaan, vaan jokainen kenttä alkaa sillä määrällä mihin edellinen loppui. Tästä aiheutuu tietenkin tilanteita, jolloin kuolo ottaa kopin pelaajasta ennätysajassa uuteen kenttään siirryttäessä.

Ironia, tuo huumorin tavoiteltu kuningaslaji...

Platinum Gamesin pelit ovat yleensä täynnä huumoria, eikä tämä esikoinen poikkea suvusta. Normaaleihin juonikulkuihin tottuneet pudistelevat varmasti päätään pelin tarinan edessä, jossa ei periaatteessa ole päätä eikä häntää. Kuten Bayonetassa, pelin juoni tuntuu olevan kirjoitettu tosissaan hällä väliä asenteella, mikä aiheuttaa varmasti monissa vakavimmissa pelaajissa pelkkää kysymysmerkkiä. Pelaaja saa vastaansa vihollisia suoraan suunnittelijoiden sienihuuruisista unista. Esimerkkeinä toimikoot vaikkapa kuolemanvaarallinen homopariskunta, sekä lihava meksikolainen Elvisklooni nimeltä... Elvis. Luppoaikaa taisteluiden välissä voi kuluttaa perinteisellä kasinolla tai vaihtoehtoisesti lyödä vetoa koirien juoksukilpailuissa. Bonusesineistä erikoismaininnan saa satunnaisesti löytyvä pornolehti, jolla pelaajan käsi saavuttaa hetkeksi maksimaalisen iskutehon...

Nyt voisi oikeutetusti kysyä, että miksi tämä peli ei kuulu niihin "virallisiin" Playstation 2 klassikoihin? Yksi syy on varmasti IGN sivuston suorastaan legendaarisen paska arvostelu, jossa peli tyrmättiin täysin antamalla sille kolme pistettä kymmenestä. Mutta voiko heitä sittenkään syyttää, kun kyseessä on ensivaikutelmalta näinkin luotaantyöntävä paketti?

Kuten tiedetään, ironia on haastavin huumorin muoto ja God Handin tapauksessa riski ei tuottanut haluttua tuotannollista tulosta. Toisaalta, ehkä aika ei vain ollut otollinen. Nykyään aivokuolleille tarkoitettujen AAA-pelien maailmassa HC pelaajat kaipaavat todellisia haasteita, mistä todisteena onkin Dark Soulsin ja Bloodbornen kaltaisten pelien myyntimenestys. Jos God Hand julkaistaisiin nyt, tilanne olisi varmasti toinen. Myös ironian määrä otettaisiin varmasti hipsteri pelaajapiireissä riemuiten vastaan ja meemit seuraisivat toisiaan. Onni onnettomuudessa on sentään se, että peli löytyy PSN storesta 9 euron hintaan Playstation kolmoselle.

Jos ylimaallinen haaste ja hämärä huumori ei pelota, niin tässäpä todellinen Playstation 2 klassikko, joka on yhä uskomattoman pelattava, uniikki ja ajankohtainen!

Loppubonuksena on vielä pakko mainita, että pelissä on myös äärimmäisen hämärä soundtrack. Kuuntele esimerkiksi tämä Elvis pomotaistelun teema.